Ote kokouksen pöytäkirjasta numero 29387477764664:
Suunnitelmallisuus, kallistuu oman pään sisäiseen tavoitteluun, jostakin muusta mitä halusi olla tulevaisuudessa: osa yksilön tuottamaa produktiota. Julkisuuden tavavan omaisella tyylillä, arpa joka heitettiin osuvaksi suurimpaan osaan väestöstä. Ymmärsin tavoitelleeni vain aineetonta-helvettiä. Kuka on vetänyt eniten, ajattelin mielessäni huvittuneena kokemastani ironiasta niitä ihmisiä kohtaan; joiden mielestä kaikki oli kilpailua. Laskin kerrostumat vuosien takaa, pelkkää alkoholia sanottiin, muutamia lääkkeitä pillereitä. Millaisen kuvan itsestäsi annat? Esiinnytkö marttyyrin viitassasi? Se on tärkeää julkisuudessa, he minua yrittivät minua neuvoa. Enkä tahtonut sitä, marttyyrin asemassa etsin jotakin tosiasiassa halusmme vain vaihtaa tuotteet virheettömiin.
-Kiellettyjä sanoja!
Mnulta evättiin yksi mahdollisuus käyttää omaa vapaata tahtoani. Ihan kuka vaan, mulle kelpaa ihan kuka vaan ja valmiina olikin jo monta suuunitelmaa. En pystynyt kertomaan sen yksinäisyyden kokeman kivun määrää. Ajattelin hetkittäin sen olevan vain kuvitelmaa, mulle kelpaa ihan kuka vaan. Hiljaisuudessa hetken tarjoama lista, lista jonka asensi joku muu. Vain jonkun työnjälkeä jostakin ympärilläni. Yksi osa tätä kaunista kuvitelmaa. Kuplia kurkussa, kukkasia nykyään enemmän, kaihtaen kolmea kaunista valokuvaa siitä mitä sinä iltana deliriumin alaisena tapahtui. Johdon pätkiä, unohdin katkenneen koron. En voittanut silloin, vaan minua johdatettiin. Ihmetyksen aiheena jälleen tuhansia sirpaleita, särö kaukana sielussani. Mikä olikaan se katkennut korko, kaiholla muistelen alkoholin aiheuttamaa hyvän olon tunnetta, vapautta ja sitä kun se toi luokseni ystäviä. Heidät mä vain kuvittelin.
En minä voittanut mitään, ei kenelläkään ollut minua vastaan mitään. Kunnes huomasin taistelevani yksinäisyyttä vastaan, se ulvoo ja palaa takaisin. Mikään ei riittänyt, pala taivaassa tarjona, en kelvannut raamattukoululle. Mihin oikeastaan kuuluin. Täällä mä olen jälleen vessanpöntöllä, paskani seassa, kuvittelen tavattoman yksinäisen hulluuden nimeltämainitsemattoman taiteen auttavan. Eikä kukaan sitä ole seuraamassa, klisee varmaankin, kuoleman jälkeen.
Sääntöjä, he kaihtavat sääntöjä, huudellaan ylemmältä. Satoja kieltoja, näin saa narri kaikki nauramaan. Kohta kavahtaa jo ylempi kasti, rahoinensa, ehtivät ensin. Olisiko missään yhtäkään syöjää kanssani ? Pilkkaavat, julkisesti. En ole valmiskaan. Hinta, kysyttiin jälleen. Sano se hinta, ajattelin etteikö kaikella olisi. Työ tekijäänsä kiittää. Vaan rakkauden hintaa, määriteltävissä? Määrittelemätön huudahdus; nolaa taas itsesi. Näin hän sanoi hopealautanen kainalossaan, onnellinen julkisesta olostaan minä voitin ilme kasvoillaan. Ketä ehtisin panemaan ensin, minun on päästävä edellesi, päästävä. Siskosten kahdenlaisten ryhmä ympärilläni keitti soppaansa jossa kaikki uiskentelivat alasti. Valtavan suuri peikko lusikka kädessään, hämmensi soppaa nauraen paskaisesti. Timanttejako on seassa kyynelten arvellaan yleisön joukosta. Ei ollut kaunis kuva katsella raameissa.
Kuulostaako tutulta. Kitketään jokainen suhteesi vihaksi, heti. Tehdään sinusta hakkelusta, maineesi on pialla. Kitketty on, valmis rikkaruoho.
En minä sinua kuuntele, esitän vain ystävääsi, hyödyn saadakseni. Et sinä näin ystäviä saa, minun keinoni ovat muita keinoja paremmat, ja voiko punainen ihminen saada ystäviä? Eihän sinulla niitä ole, emme sinusta pitäneet käytimme vain huumeita kanssasi. Tunnustan käytin vain hyväksesi sinua kiltteyttäsi, käännetään takkia uudestaan. Takin kääntö, luottamus. Mitä se on? Ja pistelet keittoa poskeesi.
Nauraen peikko vieressäsi lusikka kädessään syö sinut kokonaisena.
