Seuratessani sitä palavaa maailmaa tunsin kuinka hiljalleen se vaihtui elottomaksi tuhkan ja hiilen seostumaksi. Heitit jäätävää vettä ja jäänkimpaleita suoraan sen vielä hetken roihuavaan sydämmeen, joka nyt joutui vesiputouksen koulimaksi, kosken kuohuihin. Anteeksi heikkouteni, anteeksi kylmyyteni. Kyllä sinä tiedät kuinka tarvitsen palavaa materiaa. Anna tuulen puhaltaa syvälle tuliseen sydämmeeni ja puhdista se lämmölläsi.
Maailma on vain kasa lehtiä jotka syksyn tullen kuitenkin aurinko polttaa. Sen poltteen tuntee jokainen kasvi ja kylmyys ne lopulta kuihduttaa pois. Maan pimeään verhoon ne kuihtuvat.
Tuli joka ei koskaan sammu. Vesi joka sen tukahduttaa.
Huomasin olevani heikko, huomasin olevani vettä joka helähtää lattialle.
Maassa maaten katsoin vain kattoa ja ajattelin kuinka hauras olento olenkaan. Kuinka pienestä raosta maan uumeniin vajoan, kuinka nopeasti laavan lailla.
Olen tulta tai vettä, se on aivan turhaa.
Kumpikaan niistä ei loputtomiin kestä. Kumpikaan niistä ei loputtomiin elä.
Anteeksi että jouduit katsomaan haurauttani,
anteeksi kun sydämeni murenet vajosivat lattiallesi.
Anteeksi kun viimeinenkin pala minusta on nyt käsissäsi,
anteeksi että kyyneleeni sinä joudut ehjäksi kokoamaan.
