<script async src="https://pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js?client=ca-pub-7641788256106680"

     crossorigin="anonymous"></script>

 Yhdessä hetkessä unohdin kaiken; on vastaus yhä uudelleen. Kauanko olinkaan samaa tuttua laulua kuullut. Odotus ei ollut sen arvoista. Vai valehtelevatko he tietämättä keitä tarkoitan, kuvittelenko tämän maailman vain sen itsensä odotuksen vuoksi. En uskalla, en uskalla tänäänkään, kun taas mitätön hetki tuo mieleeni kilpailun. Rakkaus ja kilpailu käsikädessä. Sielun silmin en osaa piirtää ajatusta taivaan kannelleni sen lausekkeen itsessään, olemassaolon ja itse asian kyseenalaisuudessa toteutuessaan, mahdoton; täysin utopiaa. Valheellista tunnustusta amorilta.

Yhdessä hetkessä unhoitin selitysten arvon, kokiessani kaiken vain siinä itsessään harhan mielikuvissa olevan yhtä kuin tyhjyys. Onko se vain valhetta kaikki tämä mitä tunne sisälläni, yritin harhauttaa omaa ajatustani luontevammaksi, esiintyä onnellisempana kuin olenkaan, tai niin kuin muut minusta haluavat. Huuto kuului, jostain kaukaa; niin kaunis laulu, niin kaunis laulu sinä oletkin. Odotusko ei ole sen arvonsa veroinen, pysähdyn lauseeseen tarttuessani vain hetkeen, oman itseni kokemana ei niinkään ikimuistoinen. Valhetta minulle oli tilaisuuden sattuessa kohdalleen, koska joutuisin sen tekemään selittäessäni lupaukseni annetulle. Kilpailu oli mielestäni sittenkin täynnä rakkaudetonta kermakakku unelmaa jo ennestään. Odottaa sanon tuttuni koiralle omistaessani kerta toisensa enemmän. Hamuan lisää, lisää katseita, jotka vain kuvottavat illan tullen. Hamuan lisää katseita ja kerään ikään kuin papukaija merkkejä. Patsastellessani keskellä kauneinta toria vilkkaiden pulujen kerjätessä suosittua leipäpalaa. Uutta virttä veisataan uumani rajamailla. Tahdomme vain pois, onkin itsessään kilpailun päämäärä.

Kiinni jäämiseni kostautui.